Tapasin pitkästä aikaa hyvän ystäväni. Kuunnellessani häntä ihmettelin, miten lämmöllä ja kauniisti hän kohtaa ihmisen. Ystäväni iloitsee aidosti jokaisesta kohtaamastaan persoonasta ja antaa tunnustusta ja rohkaisua kaikkein pienimmille ja heikoimmillekin. Hänellä on aivan erityinen kyky suhtautua jokaiseen ihmiseen kuin ainutlaatuisena aarteena ja ilmaista vielä se sanoin. Mieleeni tulee Sananlaskujen kohta: ”Kultaomenia hopeamaljoissa ovat sanat, sanotut aikanansa” (Snl.25:11). Hyvät sanat voivat olla oikeaan aikaan kuultuina kalliimpia aarteita.
Mutta on myös toisenlaisia sanoja. On tyhjiä sanoja, sanahelinää ja puhetulvaa, mitä puhumme paljoakaan ajattelematta tai kuulematta. Miten paljon ihminen voikaan puhua sanomatta mitään! On myös sanoja, joilla loukataan. Sanan säilä sivaltaa terävästi. Sanoilla syytetään, halveksutaan, puhutaan pahaa takanapäin, annetaan katteettomia lupauksia, petetään. Sanalla on mahti ja Jeesuskin varoittaa meitä turhista sanoista. Kieli on kuitenkin vaikeasti vartioitava kapistus suussamme. Raamattu tuo rehellisesti ja kaunistelematta esille ihmisen heikkouden hillitä kieltään: ”Katso, laivatkin, vaikka ovat niin suuria ja tuimain tuulten kuljetettavia, ohjataan varsin pienellä peräsimellä, minne perämiehen mieli tekee. Samoin myös kieli on pieni jäsen ja voi kuitenkin kerskata suurista asioista. Katso, kuinka pieni tuli, ja kuinka suuren metsän se sytyttää!” (Jaakobin kirje 3:2). Samassa yhteydessä kerrotaan vielä miten ihminen pystyy kesyttämään monia eläimiä, mutta kieltä ei kukaan ole pystynyt kesyttämään. Ja jos joskus on kuvitellut olevansa täydellinen sanoissaan, niin ainakin naimisiin mennessä se luulo karisee!
Miten sitten hillitä hurja luontonsa ja terävä kielensä? Lapsena sai kuulla varoituksia, että jos vielä puhut rumia, niin suusi pestään saippualla. Saippuasta saattoi joksikin aikaa olla apua ja voimme toki parannella tapojamme , mutta Jumalan sanan ohjeet vievät meitä vielä syvempään prosessiin. Pelkät kauniit sanatkaan eivät riitä. Korintolaiskirjeessä kirjoitetaan, että vaikka puhuisimme ihmisten tai enkelien kielillä, mutta minulla ei olisi rakkautta, niin olisin kuin helisevä vaski tai kilisevä kulkunen. Auts – nythän tämä menikin haastavaksi! Rakkauden ollessa kaiken tekemisen vaikuttimena hyvät sanatkin saavat vasta todellisen merkityksensä.
Rakkautta on vaikea pusertaa itsestään – se tulee ensin itse kokea. Jumalan sanat meille ovat rakkauden sanoja. Hän puhuu meille sanoja, mitkä rohkaisevat, antavat toivoa ja uskoa huomiseen. Mutta hänen sanansa ovat myös painavia, totuudellisia sanoja. Sanoja, mitkä ikään kuin avaavat sisimmän padot, tulkitsevat synkimmät tuntomme, pelkomme, häpeän, epäonnistumisen hetkemme – mutta ne myös vapauttavat meidät naamareista, synnin peittelystä ja vääränlaisesta pinnistelystä. Jumalan sanat ovat maailman lohdullisimpia sanoja: armon ja anteeksiannon sanoja, jotka laskeutuvat kuin lämmin peitto viluisen ylle. Todellisen rakkauden sanoja, mitkä hoitavat särjettyjä sydämiä. Näitä siunaavia, hyvää toivottavia sanoja meidät on kutsuttu kuulemaan ja jakamaan.
